Kun ovikello soi kolmelta aamuyöllä, uutiset eivät voi olla kovin hyviä.
Alex Rider heräsi ensimmäiseen soittoon. Hänen silmänsä revähtivät auki,
mutta hän makasi hetken hiljaa vuoteessa selällään pää tyynyllä. Hän kuuli,
kuinka toisen makuhuoneen ovi avattiin ja kuinka puu narahti jonkun
kiiruhtaessa alakertaan.

Kun ovikello soi toisen kerran, Alex vilkaisi vierellään loistavaa herätyskelloa. 3.02. Kuului rominaa, kun etuoven turvaketju avattiin. Alex pyörähti sängyn reunalle istumaan ja puki paidan sekä housut ylleen.

Alex asteli paljain jaloin puoliksi avoimen ikkunan ääreen mattopinon päälle. Alex oli vasta neljäntoista, mutta hänellä oli voimakasrakenteinen urheilijan vartalo. Hänen vaaleat hiuksensa kylpivät taivaalla ammottavan kuun valossa, ja hänen silmänsä olivat tumman ruskeat sekä vakavat. Talon eteen oli pysäköity poliisiauto.

Alex lähti huoneestaan kohti ulko-ovea, mutta pysähtyi käytävän nurkalle ja yritti kuunnella mitä oven luona puhuttiin.

Hän seisoi hetken hiljaa puoliksi varjojen kätkössä. Ovisyvennykseen syttyi valo samaan aikaan kun ovi avattiin.

"Rouva Rider?"
"Ei, olen taloudenhoitaja. Mistä on kysymys? Mitä on tapahtunut?"
"Asuuko täällä mies nimeltä Ian Rider?"
"Asuu kyllä."
"Voimmeko tulla sisään?..."

Alex arvasi jo. Hän arvasi tavasta, jolla poliisit seisoivat, vaivautuneina ja vakavina. Mutta hän arvasi myös heidän äänensävystään. Haudan vakavasta sävystä... siten hän kuvaili puhetta myöhemmin. Sellaisella sävyllä ihmiset puhuivat, kun he tulevat kertomaan jonkun läheisen kuolemasta.

Alex erotti vielä muutamia sanoja. "... auto-onnettomuus... soitti ambulanssin... teho-osastolle... ei mitään tehtävissä... todella pahoillamme." "Kiitos..Näkemiin."

Jack katseli hetken poliisien perään ja kääntyi lähtemään, mutta ehti nähdä vielä vilauksen siitä kun poliisit lähtivät...

.. ja poissa he pian olivatkin.

______________________________________________________

Vasta tunteja myöhemmin, istuessaan keittiössä katselemassa, kun aamun ensimmäiset harmaat säteet hiipivät Länsi-Lontoon kaduille, Alex pystyi ymmärtämään tapahtuneen. Hänen setänsä, Ian Rider, oli kuollut. Hänen autoonsa oli Old Streetin liikenneympyrässä törmännyt kuorma-auto hänen ollessaan kotimatkalla, ja hän oli kuollut melkein heti. Poliisin mukaan hän ei ollut käyttänyt turva-vyötä. Muuten hän olisi saattanut selvitä hengissä.

Alex ajatteli miestä, joka oli ollut hänen ainoa sukulaisensa niin kauan kun hän muisti. Alex ei ollut koskaan tuntenut vanhempiaan. He olivat kuolleet lento-onnettomuudessa muutamaa viikkoa hänen syntymänsä jälkeen. Hänen isänsä veli (jota ei koskaan kutsuttu sedäksi, koska Ian Rider oli inhonnut sitä sanaa) oli kasvattanut hänet, ja hän oli viettänyt suurimman osan neljästätoista ikävuodestaan samassa rivitalossa Lontoon Chelseassa King's Roadin ja joen välissä. Mutta vasta nyt Alex tajusi kuinka huonosti oli setänsä tuntenut.

Setä oli ollut pankkiiri, ja ihmisten mielestä Alex muistutti paljon häntä. Ian Rider oli aina matkoilla. Hän oli hiljainen, yksityisyyttä arvostava mies, joka piti hyvästä viinistä, klassisesta musiikista ja kirjoista. Ja jolla ei tuntunut olevan lainkaan naisystäviä. Itse asiassa hänellä ei ollut ketään muitakaan ystäviä. Hän piti itsensä hyvässä kunnossa, ei tupakoinut koskaan ja piti kalliista vaatteista. Mutta ei siinä ollut kaikki. Ei se ollut kuva kenenkään elämästä. Se oli vain pintaraapaisu, kuin luonnos.

"Oletko kunnossa, Alex?" Huoneeseen oli tullut nuori nainen. Hän oli vähän alle kolmenkymmenen ja hänellä oli vallattomat punaiset hiukset ja pyöreät poikamaiset kasvot. Jack Starbright oli amerikkalainen. Hän oli saapunut lontooseen opiskelemaan seitsemän vuotta sitten, vuokrannut huoneen talosta kevyitä kotitöitä ja lapsenhoitoa vastaan ja muuttunut ajan myötä taloudenhoitajaksi ja Alexin läheiseksi ystäväksi. Joskus Alex oli pohtinut, mistä nimestä Jack oli lyhennetty. Jackie? Jacqueline? Kumpikaan nimi ei naiselle sopinut, ja vaikka Alex oli kerran kysynyt, tämä ei ollut vastannut.

Alex nyökkäsi. "Mitä luulet nyt tapahtuvan?" hän kysyi.
"Mitä tarkoitat?"
"Taloa. Minua. Sinua"
"En osaa sanoa." Jack kohautti olkapäitään. "Kai Ianilla on ollut testamentti. Hän on varmaan jättänyt ohjeet."
"Pitäisi varmaan etsiä hänen työhuoneestaan."
"Aivan. Mutta ei tänään, Alex. Otetaan yksi askel kerrallaan."

Alex nousi ylös tuolistaan ja asteli punapäisen Jackin luo.

______________________________________________________

Ianin työhuone oli melkein heti olohuoneen vieressä ja koko huoneiston pituinen. Se oli ainoa huone, joka oli aina lukittuna - Alex oli ollut huoneessa vain kolme tai neljä kertaa eikä koskaan yksin. Lapsena hän oli kuvitellut, että huoneessa oli jotain eriskummallista: Aikakone tai UFO. Mutta se oli vain toimisto, jossa oli työpöytä, paljon arkistokaappeja, papereita, tuoleja ja notkuvia kirjahyllyjä. Pankin roinaa, kuten Ian oli sanonut. Alex halusi kuitenkin mennä huoneeseen heti. Juuri sen vuoksi, että se oli aina ollut kiellettyä.

"Poliisi sanoi, ettei hänellä ollut turvavyötä." Alex kääntyi Jackin puoleen.
Tämä nyökkäsi. "Aivan. Niin he väittivät."

"Eikö se kuulosta vähän omituiselta? Tiedäthän, kuinka varovainen hän oli. Hän piti aina turvavyötä. Hän ei suostunut viemään minua edes kulman taakse, ennen kuin olin laittanut oman turvavyöni kiinni."

Jack pohti hetken ja kohautti olkapäitään. "Niin, se on omituista", hän sanoi. "Mutta niin se varmaan on ollut. Miksi poliisi olisi valehdellut?"